Plagiointi – surullista ja säälittävää

Plagiointi

Laura Huhtasaari sain Jyväskylän yliopistolta ankarat moitteet plagioinnista. Tuo uutinen antoi monelle aiheen vilpittömään vahingoniloon.

Mitä tässä hurskastelemaan. Minunkin ensimmäinen ajatukseni oli, että rapsut menivät aika sopivaan osoitteeseen.

Vahingoniloni hieman himmeni, kun ajattelin asiaa pari sekuntia pitempään: plagiointiin ei aikanaan syyllistynyt kansanedustaja ja perussuomalaisten varapuheenjohtaja vaan nuori opiskelija. Samalta ikäkaudelta saattaisi yhden jos toisen henkilöhistoriasta löytyä typeryyksiä.

Julkisuudessa on aivan oikein myös huomautettu, ettei tapaus anna mairitteleva kuvaa Jyväskylän yliopiston, ehkä ei yleensäkään suomalaisten yliopistojen toiminnasta. Valvonta ja ennen kaikkea ohjaus ovat pettäneet pahasti.

Kaikki ei ole yhteistä

Huhtasaaren tapauksen soisi herättävän laajemman ja syvemmän keskustelun siitä, mikä on siteerauskäytännön tila.

Tätä menoa on kohta maan tapa pölliä toisten kuvia, tekstejä ynnä muita hengentuotteita. Osa niin sanotuista sisällöntuottajista ei näytä lainkaan käsittävän, etteivät he voi ottaa omiin nimiinsä kaikkea, mitä sattuvat netistä löytämään.

Mediassa kerrotaan aina silloin tällöin, miten jotkut lapset ja nuoret yrittävät hoitaa koulusta saamansa kirjoitustehtävät kätevästi kopipeistaten. Etenkin blogeja lukiessa huomaa, että osa noista lapsista ja nuorista on selvästikin ehtinyt jo aikuisiksi.

Jos on Jyväskylän yliopisto epäonnistunut Laura Huhtasaaren gradun tarkastuksessa, niin hävetä saa koko koulutusjärjestelmä. Miten jopa korkeakoulututkinnon suorittaneiden ihmisten yleissivistykseen voi jäädä niin pahoja aukkoja, että he syyllistyvät räikeään plagiointiin?

  • Plagiointi on ennen kaikkea sivistymätöntä.

Hiljaista hyväksyntää

Jos Marimekko tai poliitikko plagioi, kyseessä on tietenkin uutinen. Muuten plagiointiin suhtaudutaan vähän kuin perheväkivaltaan tai päihdeongelmaan: hys hys…

Tiedän sen tunteen, joka nousee pintaan, kun näkee pitkät pätkät omaa tekstiään pilkkuvirheiden tarkkuudella kopioituna osana toisen henkilön julkaisua. Tulee nolo olo – etenkin, jos luvattomaan lainaukseen on sortunut tuttu henkilö tai arvostettu organisaatio.

Noissa ei-uutisarvoisissa plagiointitapauksissa keskustelu juuttuu helposti juristeriaan: täyttääkö luvatta siteerattu sisältö ne teoksen tuntomerkit, jotka tekijänoikeuslaissa on määritelty, vai eikö täytä.

Koko näkökulma on epäolennainen, ellei ole tarkoitus käynnistää oikeusprosessia tai vaatia korvauksia. Kysymys on etiikasta – siis siitä, mikä on oikein, mikä väärin. On väärin väittää olevansa esimerkiksi sellaisen kuvan tai tekstin tekijä, jonka on tosiasiassa tehnyt joku muu.

  • Plagiointi on moraalitonta. Vai onko enää?

Eniten kärsii plagioija

Jokainen on varmasti joskus erehtynyt luulemaan omikseen ajatuksia, jotka tosiasiassa on kuulut tai lukenut. Sellaista sattuu tässä informaation ilotulituksessa, jossa elämme.

Plagiointi on tietoista vaikkakaan ei kovin hyvin harkittua. Ihminen, joka siihen syyllistyy, on pahassa pulassa. Hän on saattanut ottaa tehtävän, johon resurssit eivät riitä. Hän on voinut luvata sellaista, mitä ei pysty täyttämään vaikka tahtoisi. Hän on ehkä asettanut itselleen elämässä epärealistisia tavoitteita.

Ahdingon täytyy olla todella paha, kun huomaamatta jää helppo ja riskitön ratkaisu. Voisi yksinkertaisesti noudattaa vakiintuneita siteerauskäytäntöjä eli kertoa, mistä sisältö on peräisin. Usein saa myös luvan esimerkiksi kuvan käyttöön, kun siitä reilusti neuvottelee.

  • Plagiointi on surullista ja säälittävää.
image_print
Jaa:

Vastaa